Mikä liimaa meidät yhteen?

Tänään tulee täyteen yksitoista vuotta siitä, kun hämyisen baarin tanssilattialla osuimme sulhaseni kanssa toistemme syliin. Minusta on vaikeaa uskoa siihen, että kaikille ihmisille on yksi oikea tarkoitettu. Mutta jotenkin minun on vahvasti uskottava siihen, että jokin ihmistä vahvempi järjesti asiat niin, että minä ja T. päädyimme kohtaamaan toisemme.

Meidän alkutaipaleemme ei ollut mikään Disney-satu, vaan hyvinkin arkinen rakkaustarina. Tapasimme baarissa, tekstailimme, sovimme treffit, toisetkin. Siitä se sitten lähti. Mutta tuosta arkisesta kohtaamisesta on kehkeytynyt yli vuosikymmenen kantanut rakkaustarina. Mitkä ovat ne avaimet, jotka parisuhteessamme pitävät meidät yhdessä?

Olemme T:n kanssa oikeastaan hyvin erilaisia ihmisiä. Hän on viimeiseen asti luonnontieteisiin vakaumuksensa perustava, harkitseva ja rauhallinen mies, joka viihtyy vanhojen, hyvien ystävien seurassa, mutta nauttii uusista kokemuksista. Minä taas olen erilaisia päähänpistoja seuraava, levoton sielu, joka nauttii esillä olosta sekä uusista ihmisistä ja tilanteista, mutta toisaalta on välillä liian laiska nousemaan sohvalta. Elämme kuitenkin seesteistä, hyvin vähäriitaista arkea, jossa molemmat saavat olla onnellisia omia itsejään.

Me emme ole toisiimme ripustautuva pari, joka nähdään jatkuvasti toistensa kyynärtaipeeseen kasvaneena. Emme kuitenkaan näytä vanhalta, jo toisiinsa tottuneelta parilta, joka on toistensa kanssa sen vuoksi, ettei nyt uuttakaan jaksa enää etsiä. Pussailu ja halailu kuuluvat jokaiseen päivään, jona toisemme vain näemme. Emme aina mene yhtä aikaa nukkumaan, mutta iltarutiineihimme kuuluu silti yhteinen köllimishetki sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Toinen (yleensä T) voi siitä sitten jatkaa omia iltapuuhiaan.

Me molemmat nautimme yksin olemisesta ja omista jutuista, mutta olemme pärjänneet yllättävän hienosti kolmen kuukauden reissuissa, joissa toinen on läsnä lähes 24/7. Matkailu onkin meitä yhdistävä asia, ja jaksamme jatkuvasti haaveilla tulevista seikkailuista. Huumorintaju meillä on eroistamme huolimatta samanlainen. Keskustelemme useinkin vakavista asioista ja suurista kysymyksistä, mutta väliin mahtuu pieruhuumoria ja niin epäkorrekteja vitsejä, ettei niitä kenenkään muun kuullen kehtaisi ääneen sanoa. Elämältä kaipaamme samoja asioita, pyörittelemme samanlaisia kysymyksiä tulevaisuudesta. Molemmat olemme myös kasvaneet ydinperheessä, ja molemmilla vanhemmat ovat edelleen naimisissa keskenään, mikä on nykyään harvinaista.

Minä olin kahdeksantoistavuotias, kun tapasimme. T. oli kaksikymmentä. Olemme siis kasvaneet toistemme kanssa aikuisiksi. Välillä sitä voisi miettiä, mistä me tiedämme, että tämä on se paras ratkaisu loppuelämäksi; emmehän ole juuri muuta kokeneet. Yksi tärkeä tekijä suhteemme onnistumisessa on se, että olemme molemmat itsevarmoja, mieleltämme terveitä ihmisiä. Molemmat olemme vahvasti sitä mieltä, että ei se toinen voisi parempaa löytää. Minä olen T:lle paras mahdollinen vaimo ja hän on minulle paras mahdollinen mies. Tämä vahva tunne on säästänyt meidät suuremmalta mustasukkaisuudelta ja turhalta draamalta.

Ja kun yhdentoista vuoden jälkeenkin toista tekee mieli rutistaa niin kovaa kuin pystyy ihan vain siksi, että sitä rakkautta ei oikein muuten pysty ilmaisemaan, niin onhan siinä jotain. Ja kun molemmat pystyvät kuvittelemaan käden toisen kädessä vielä ryppyjen ja maksaläiskien kanssakin, niin oikealla tiellä ollaan, kun häitä suunnitellaan.