Minä + hän = me, osa 4: Kosinta

Olimme jokunen vuosi sitten ystäväpariskunnan häissä ja siellä T. totesi minulle, että jos joskus naimisiin haluan, pitää minun itse hoitaa kosinta. Pistin asian korvan taakse. Myönnän, että haaveilin salaa T:n kuitenkin joskus kosivan, mutta epäilin hänen myös olevan sanansa mittainen mies.

Ajatus kosimisesta syveni vuonna 2015, kun totesin seuraavan vuoden olevan karkausvuosi. Pitäähän sitä jotain perinteitä olla, vaikka nainen kosiikin. Alkuvuodesta 2016 olin sitten tehnyt päätökseni. Helmikuun 29. minä kosisin miestä, jonka kanssa olin jo päättänyt loppuelämäni jakaa.


Mietin erilaisia tapoja, miten kosinnan toteuttaisin. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että yksinkertainen on kaunista. T. ei olisi arvostanut mitään kovin suureellista tai näkyvää kosintaa. Ja lisätään nyt vielä toinen klisee: "Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta." Idea oli syntynyt: Hyvää ruokaa kotona; ei ravintolassa, koska halusin, että olemme kahden.

29.2.2016 sattui olemaan maanantai. Olisi ollut mukavampaa, jos karkauspäivä olisi osunut viikonlopulle, mutta valitettavasti tämä asia ei ollut tilattavissa. Maanantaina siis lähdin töistä aikaisin kotiin. Ensin oli käytävä hankkimassa tarpeet kaupasta ja sitten suunnattava kotiin ruokaa laittamaan. Olin päättänyt tehdä kolmiosaisen kattauksen. Aluksi tapas-tyyppisiä alkupaloja, pääruoaksi sisäfileepihviä ja jälkkäriksi brownieita. Juomiksi oli tuparilahjaksi saatu shampanjapullo ja punaviiniä ruoan kanssa. Lisään kattauksesta ruusuineen ja kynttilöineen kuvan, kunhan pääsen kotiin ja käsiksi valokuviini.

Olin käynyt ostamassa sormuksen etukäteen. Minulla ei ollut mitään havaintoa koosta, joten sovimme liikkeessä, että sormuksen voi käydä vaihtamassa tai pienentämässä. Sormuksen ostin Timanttiforum-nimisestä liikkeestä, joka sijaitsee Forum-kauppakeskuksen kyljessä Helsingissä. Siellä palvelu pelasi hyvin!

Tämäntyylinen sormus on kyseessä.

Kosiminen jännitti minua ihan kamalasti, vaikka tiedän kyllä T:n olevan samaa mieltä kanssani siitä, että yhdessä tässä ollaan ihan loppuelämän tähtäimellä. Hänen naimisiinmenohalustaan taas en ollut ollenkaan varma. Olin melko varma, että T. arvaa aikeeni. Vielä kun laitoin tavanomaisesti viestiä, että voisin laittaa ruokaa joskus kuuden kieppeillä, jos se passaa. Kun T. laittoi ennen kuutta viestiä, että on vartin verran myöhässä, epäilin hänen arvaavan, että illallinen on tänään vähän erilainen.

Voin kertoa, että siihen on syynsä, että miehet yleensä hoitavat kosimisen. Ainakaan kaltaiselleni itkupillille homma ei sopinut lainkaan. Kysymys meinasi jäädä kurkkuun. En ollut oikein varma, missä vaiheessa itse kosimisen suorittaisin. Illallinen kun tosiaan oli vähän tavallisuudesta poikkeava, hän tietysti näkisi heti, että jotain outoa on tekeillä. Päädyinkin siihen, että tössäytin kysymyksen ennen kuin T. ehti edes kunnolla huomata kattauksiani tai muuta. Vastaus kysymykseen: "Menetkö mun kanssa naimisiin?" taisi kuulua jotakuinkin: "Kai mä sit meen."

Tämän jälkeen tuore sulho alkoi vasta tajuta, mitä tässä oikein tapahtuu. Hän oli hyvin häkeltynyt/järkyttynyt/sokissa ja kesti puolisen tuntia ennen kuin hän alkoi rauhoittua. :D Ei raukka kyennyt oikein syömäänkään aluksi. Eli ei puolisollani siis ollutkaan mitään arvausta aikeistani. Hän totesi, ettei ollut muistanut päivän olevan karkauspäivä eikä sitä, että siihen liittyy jotakin tällaisia perinteitä, joihin pitäisi varautua. Ei ole kuitenkaan ilmeisesti katunut hätäpäissään antamaansa vastausta.

Se sormushan oli aivan liian iso, joten kaventamiselle oli tosiaan tarvetta. Ja mitä alun tarinaan kaverin häissä käymästämme keskustelusta tulee, T. ei muistanut sellaista koskaan sanoneensa. Toisaalta eipä hänellä ollut myöskään ollut aikomusta kosia, joten en pilannut suuria suunnitelmia, mitä moni kosimista pohtiva nainen tuntuu vähän pelkäävän. Sulhoni ajatteli, että hyvinhän tämä sujuu näinkin. Sainpa onneksi myöntävän vastauksen, ja tässä sitä ollaan, häitä suunnittelemassa.