Meillä ei ole vauvahaaveita. Kyse ei ole siitä, ettemmekö pitäisi lapsista. Se olisi hieman haastava yhtälö luokanopettajan ammattini kannalta. Minä itse asiassa pidän lapsista kovastikin ja olen hyväkin lasten kanssa. Olenhan hoitanut pikkuveljiäni kymmenenvuotiaasta teini-ikäiseksi suuren ikäeromme vuoksi. Myöhemmin olen sitten hankkinut ihan kasvatustieteiden osaamisesta todistuksenkin. T. ei ole paljoakaan ollut lasten kanssa tekemisissä, mutta suhtautuu lapsiin koko ajan positiivisemmin.
Nuorempana minulla oli jatkuva vauvakuume. Se nosti päätään jo lukioaikoina, mutta onneksi en mennyt tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Tämä huomio siis vain omasta näkökulmastani, muut saavat tehdä itse millaisia ratkaisuja hyvänsä. Vauvakuume hävisi oikeastaan siinä vaiheessa, kun lapsenteko kaiken järjen mukaan olisi ollut ajankohtaista. Vuonna 2014, ollessani 26-vuotias, ostimme asunnon ja valmistuin ammattiini. Olimme seurustelleet tuolloin yli kahdeksan vuotta, joten parisuhdekin oli vahvalla pohjalla.
Kävin pitkään sisäistä kamppailua itseni kanssa: Kyllä minun varmaan kuuluisi haluta lapsia. Ihmettelin, miksen halunnut. Ainoa syy, minkä löysin, oli se, että tykkäsin elämästäni sellaisena kuin se oli. Eikä mieli ole sen jälkeen muuttunut, vaikka tasaisin väliajoin pysähdyn joko jonkun ystävän kysymyksestä, miehen kanssa keskustelusta tai ihan vain omasta pohdinnasta johtuen asiaa miettimään. Enkä enää vaadi itseltäni perusteluja. Mielestäni paras perustelu on se, ettemme halua lapsia. Ainakaan nyt.
Olen 32-vuotias, joten päätös olla hankkimatta lapsia nyt voi tarkoittaa päätöstä olla hankkimatta niitä ikinä. Totta on, että lapsia voi saada paljon vanhempanakin, mutta ei se välttämättä helppoa ole, kuten olemme valitettavasti tuttavapiirin vaikeuksista saaneet huomata. Tämän vuoksi lasten hankkimattajättäminenkin pitää punnita aivan yhtä tarkasti kuin niiden hankkiminen.
Moni vanhempi toteaa, että vanhemmuus ja lapset ovat parasta heidän elämässään. En kuulemma tiedä, mitä menetän, jos en lapsia tee. Ehkä en. Mutta minä tiedän, mitä menettäisin, jos hankkisin lapsia. Enkä puhu vain mahdollisuudesta Netflix-maratoneihin tai viini-illoissa hillumiseen. Menettäisin mahdollisuuden moniin sellaisiin haaveisiin, joita minulla on esimerkiksi maailman näkemiseen liittyen. Enkä kaipaa nyt saarnaa siitä, että lastenkin kanssa voi matkustaa. Ei voi samalla lailla kuin nyt.
Menettäisin myös parisuhteeni sellaisena kuin sen nyt on. En siis tarkoita, että parisuhde välttämättä kariutuisi tai edes huononisi, mutta väistämättä se muuttuisi. Ja harvoin näkee, että vauva- tai taaperoarki tekee parisuhteesta auvoa... Myös työelämään lapsen hankkiminen vaikuttaisi. Minulla ei ole sellaisia urakehitystoiveita, että sen takia pitäisi jättää lapset tekemättä, mutta työni on usein melko väsyttävää kokonaisvaltaisuutensa vuoksi ja olen usein huokaissut kotimatkalla, että onneksi saan loppuillan keskittyä vain itseeni. Jo nyt opettajan työn suurimpia miinuksia on jatkuva riittämättömyyden tunteen kokeminen. Nuo tunteet todennäköisesti lisääntyisivät lapsenteon myötä joko töissä tai kotona.
Voi olla, että mieleni muuttuu jossakin vaiheessa, mutta sitä odotellessa keskityn muihin asioihin. Myös bloginkirjoitus on taas pitkän hiljaiselon jälkeen alkanut kutkutaa uudelleen, kuten tihenevästä kirjoitustahdistani huomaa (kiitos eristäytymisen). Eli vaikka vauvablogia en ole perustamassa, pysykää kuulolla uusista suunnitelmistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti