torstai 19. syyskuuta 2019

Häiden jännittävin hetki

Minun osaltani häissämme jännittävin hetki ei ollut se, kun odottelin hääjuhlan alkamista tai se kun lähdin isäni kanssa kävelemään kohti vihkipaikkaamme eikä edes se, kun oli aika vastata "tahdon". Häidemme jännittävin hetki koitti minun kohdallani siinä vaiheessa, kun saavuimme takaisin potrettikuvauksista. Vieraamme odottelivat varmaan jo hieman nälkäisinä ruokailun alkamista, mutta he joutuivat odottamaan vielä pienen tovin pöytiin istumisen jälkeen. Minä nimittäin lauloin tässä välissä.


Olen harrastanut laulua jossakin muodossa lähes koko ikäni ja jo hääsuunnittelun alusta saakka haaveilin salaa siitä, että esittäisin häissämme jonkin kappaleen. Pelkäsin kuitenkin tosi paljon sitä, etten liikutuksen vuoksi pystyisi laulamaan, sillä olen vähän itkuherkkä.

Suhteellisen aktiivisesti kuitenkin pohdin, mitä häissämme laulaisin. Joitakin vaihtoehtoja minulla oli, mutta mikään ei oikein tuntunut loksahtavan. Halusin laulaa suomeksi, sillä tiesin sulhasen arvostavan sitä ja itsekin ajattelen, että tunneasiat on hyvä käsitellä äidinkielellä. Lähimmäksi valintaa pääsivät jotkin Anna Puun biisit, mutta jokin kaikessa tuntui tökkivän.


Päädyinkin sitten kirjoittelemaan itse kappaleita. Olen siis aina ollut sellainen pöytälaatikkobiisintekijä, mutta aina ajatellut, etteivät kappaleet kovin hyviä ole. Olin kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen (no, ainakin joka toinen päivä) pariin kappaleeseen, jotka kirjoitin, sävelsin ja soinnutin.

Itse en ole kovin kummoinen säestäjä, mutta siihenkin löytyy onneksi apu ystäväpiiristäni. Saara-ystäväni kanssa olemme esiintyneet jo yläasteella, joten kysyin häneltä, voisiko hän toimia taas säestäjänäni. Saara lupautui hommaan ja lähetin hänelle biiseistä nuotit ja laulunauhat kysyen, mitä hän oli mieltä. Saara oli sitä mieltä, että omilla biiseillä mennään ja pidimme harjoittelusession pari viikkoa ennen häitä. Saara asuu Turussa, joten sen enempää yhteistä aikaa meillä ei ollut.


Hääpäivänä jännitti ihan hurjasti. Ensimmäinen kappale, joka oli vähän iloisempi, meni ihan kohtuullisesti. Toinen, vähän melankolisempi ja tekstiltään henkilökohtaisempi biisi meni aika lailla pöpelikköön, koska minua itketti vähän joka välissä, mutta sellaista se on. Olin kuitenkin tyytyväinen, että päädyin esittämään sulhaselle ja muulle hääväelle juuri nuo omat kappaleet. Sulhasta en kyllä pystynyt oikeastaan laulamisen aikana katsomaan, sillä parin vilkaisun jälkeen aloin herkistyä niin pahasti, että totesin olevan parempi katsoa muita ihmisiä.


Kun puhuin muutaman sanan ennen laulamista, en maininnut kappaleiden olleen omatekemiäni. Osa vieraista ja sulhanen epäilivät tätä kyllä. Yksi ystäväni oli päivitellyt ääneen, kuinka osuvat kappaleet olinkaan laulettavaksi löytänyt. :D

Tekstin kuvat: Valo Films

tiistai 17. syyskuuta 2019

Häälympialaiset

Halusimme häihimme sellaista ohjelmaa, mitä vieraat voivat tehdä oman kiinnostuksensa ja aikataulunsa mukaan. Jos halusi mieluummin vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa, se oli ihan ok tai jos kaipasi enemmän tekemistä, sitä tarjottiin. Häidemme ohjelmana toimivatkin häälympialaiset, joissa oli kuusi eri lajia.


Yksi lajeista oli tietovisa meistä hääparina. Sen sai tehdä pienessä ryhmässä ja jokainen sai pisteitä ryhmän tietämyksen mukaan. Yritimme keksiä erilaisia kysymyksiä yhteisen elämämme eri vaiheista, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus tietää jotain. Luimme juuri tänään vastauksia, kun teimme häätavarainventaariota, ja siellä oli muutamia aika hauskoja joukossa. :D

Kallein lajeistamme oli Speden speleistä tuttu nopeuspeli, jonka vuokrasimme Discolandista. Hintaa viikonlopun vuokralle kertyi 95€, mikä ei mielestäni ole lainkaan ryöstöä. Ja peli taisi olla aika kovassa käytössä. Tervetulokylttimme toinen puoli toimi tuloslistana, johon jokainen sai kirjoitella parhaita tuloksiaan.


Sulhasen hääaskartelun lempilapsi oli yhdellä pisteellä tarvittu laserleikkurilla pleksistä leikattu kuminauhapyssy. Pyssyllä oli tarkoitus kaataa maalitauluja. Maalitauluissa oli jotain peruspahiksia, mutta lisäksi USA:n presidentti Trump. Huumoriarvoa lisäsi se, että seuraavalla viikolla uutisoitiin perussuomalaisten viikonlopputapahtumasta, jossa oli maalitauluina ollut muiden puolueiden poliitikkojen naamoja. Meilläkin siis ammuttiin poliitikkoa, mutta ehken pidä tätä yhtä tuomittavana...


Loput kolme pistettä olivat myös tarkkuuspainotteisia. Sulhasen frisbeegolf-harrastus näkyi häissämme muutoinkin kuin potreteissa. Yksi pisteistä oli frisbeen heittäminen koriin. Toisella pisteellä heitettiin tikkaa, ja kolmannella oli tarkoitus puisen katapultin avulla polkaista hernepusseja maassa olevaan maalitauluun.

Pisteillä sai kokeilla taitojaan niin monta kertaa kun halusi, mutta paras pistemäärä piti valita viiden ensimmäisen tuloksen joukosta. Kaikilla pisteillä taisi vierailla porukkaa ihan tiheästi. Eniten vieraat tietysti kävivät pisteillä silloin kun me olimme kuvauksissa, joten en päässyt kovin montaa suoritusta ihailemaan. Tämän vuoksi pisteiltä ei myöskään ole kuvia aivan niin paljon kuin olisin itse toivonut.


Itse en myöskään ehtinyt kokeilla kuin tuota Speden spelien nopeuspeliä. Sulhanen sen sijaan kiersi kaikki pisteet tarkoituksellisesti jälkimmäisen valokuvauksemme jälkeen. Mutta häälympialaisten tarkoitus olikin ensi sijaisesti vieraiden viihdyttäminen. Illalla tietysti palkittiin kolme parhaiten menestynyttä osallistujaa.


Tekstin kuvat: Valo Films

lauantai 14. syyskuuta 2019

Persoonalliset paikkakortit

Tämä teksti tulee haisemaan omakehusta, mutta mielestäni se on välillä ihan terveellistä. Lupailinkin jo viimeksi, että esittelen paikkakorttimme, jotka olivat omasta mielestämme huikea menestys. Aivan kaikki vieraamme eivät ole välttämättä samaa mieltä.

Olin jossakin nähnyt idean siitä, että pöytäkartassa on ihmisten naamakuvia, mutta me päädyimme siihen, että pöytäkarttamme on hyvinkin pelkistetty ja tylsä. Pöytäkartta meillä oli nimittäin digitaalisena aulan isossa televisiossa, jossa myöhemmin pyöri valokuvashow hääparista. Siinä luki vain ns. kaveriporukoiden nimet, joskin turkulainen ystäväpariskuntani joutui etsimään paikkaansa muita kauemmin, kun unohdimme lisätä heille tunnisteen pöytään, jossa istui lukiokavereitani.


Mutta sitten itse niihin paikkakortteihin. Meillä paikkakortteina toimivat ihmisten omakuvat. Noita kuvia etsiskelin jokusen tovin, kun selailin kaikki meidän kymmenettuhannet valokuvamme läpi. Samalla valikoin myös pariskuntakuvamme aulan näytöllä näytettäviksi. Suurin osa kuvista löytyi ihan omista valokuvistamme. Muutamia kuvia jouduimme pyytämään puolisoilta, osan varastin Facebookista ja osan saimme bestmaneilta.


Pyrimme tietysti valitsemaan hauskoja kuvia, mikä tarkoitti sitä, että ne saattoivat olla aika vanhoja tai ei-niin-edustavia, useimmiten molempia. Tulostimme kuvat ja liimasimme ne värikkäille kartongeille. Sitten ne leikeltiin tarkasti (sulhanen oli tästä tosi nipo) niin, että henkilö jäi ikään kuin paperinukeksi kuvaan eli taustaa ei näkynyt. Kartonkipalaan jätettiin leikeltäessa suikale, joka taitettiin kuvan alle, jolloin paikkamerkki pysyi itsestään pystyssä eikä erikoisempia pidikkeitä tarvinnut.


Paikkamerkkikuvat aiheuttivat heti juhlien alusta asti juuri sen, mitä olimme toivoneet: Ihmiset kiertelivät ihailemassa muiden kuvia ja naureskelivat toistensa kuville. Varmasti myös yritettiin pohtia, mistä tilanteesta kyseinen kuva on. Tämän vuoksi parhaita kuvia olivat tietysti ne, jotka löytyivät joko meidän tai bestmanien arkistoista, jolloin ihminen ei välttämättä ole itse koskaan edes nähnyt kyseistä kuvaa.


Toki meille vähän kommentoitiin, että olemmepas "kivoja" kuvia löytäneet, mutta uskon, että pääasiassa paikkamerkit olivat myös vieraiden mielestä hauskoja. Me olimme ideaan ihan supertyytyväisiä. Teimme paikkamerkkejä vasta torstaina ennen häitä ja Oona-kaaso oli tuolloin askarteluapuna. Hän sai ehkä jännetupentulehduksen, mutta muuten homma oli yllättävänkin helppo ja nopea.

Tämä paikkamerkkitapa sopi erityisesti meidän kaveri- & perhehäihimme. Jos sukulaisista olisi pitänyt tehdä vastaavat paikkamerkit, olisi varmaan tarvittu aika paljon enemmän aikaa ja apua myös ainakin vanhemmilta.

Kaikki kuvat: Valo Films, 3. kuvassa minun toimestani pientä muokkausta henkilöllisyyden peittämiseksi

perjantai 13. syyskuuta 2019

Onnitteluhalaukset ja -maljat

Kaikenmoisten esittelyiden jälkeen on ehkä aika palata häidemme ohjelmapuoleen. Vihkimisen jälkeen oli tarkoitus, että skumppalasit jaetaan siitä hetimmiten ihmisten käsiin ja nostetaan malja. No, terassilla oli sillä hetkellä aikamoinen paahde, joten joku (en oikein tiedä kuka) totesi, että on varmaan parempi siirtyä sisätiloihin.

Sulhanen kiskaisi heti esimerkkinä takin pois päältään.
Kuva: Valo Films

Mehän siirryimme. Ja tästä alkoi kummallinen pööpöily, koska emme olleet kommunikoineet toiveitamme seremoniamestareille tarpeeksi selkeästi. Mehän emme siis olisi halunneet mitään onnittelujonoa. Minusta se on aina vieraan näkökulmasta vähän vaivaannuttavaa: Sanonko muuta kuin onnea? Entä jos sanon saman asian kuin kaikki muutkin? Jaksaako se hääpari nyt oikeasti toivottaa minutkin lämpimästi tervetulleeksi?

Kuva: Valo Films

Moni kanssani etukäteen samaa mieltä ollut morsian on tuntunut häiden jälkeen kääntyneen sille kannalle, että oli oikeastaan kiva näin halata kaikkia vieraita ja edes sen hetken omistaa henkilökohtaisesti jokaiselle. Minusta oli toki kiva halailla kaikkia tuttuja, mutta olisin tehnyt sen mieluusti jotenkin epäjärjestelmällisemmin. En kyllä osaa sanoa, miten se olisi sujunut.

Kuva: Valo Films

Joka tapauksessa sen vinkin voin antaa, että antakaa ne kuohuviinilasit vasta onnitteluiden jälkeen, koska itse ainakin sain pienet skumppasuihkut päälle ihmisten halatessa, vaikka toki varovaisia yrittivät olla. Tämä siis siksi, että emme olleet ajatelleet tätä onnittelua tapahtuvan täysien lasien kanssa.

Sitten meille nostettiin bestmanien johdolla maljat. Maljoja nostettiin oikein useaan otteeseen tuoreelle hääparille, herra ja rouva Lantelalle, tohtorille ja rouvalle ja ties mille, kunnes jo totesin, että nyt saa riittää. :D

Kuva: Valo Films

Kuohuviininä meillä tosiaan oli viininmaisteluissa valittu Freixenet Cordon Negro Cava Brut, joka on hyvin kuivaa, mutta omaan makuuni sopivaa. Sellainen luotto-cava. Alkoholittomana versiona oli Henkellin alkoholitonta kuoharia, jota olimme joskus häämessuilla maistelleet ja todenneet sen oikein toimivaksi korvikkeeksi.

Kuva: Valo Films

Maljojen noston jälkeen bestmanit ja kaasot ottivat homman haltuun ja me pujahdimme ensimmäiseen potrettisessioon. Vieraiden taas oli aika etsiä paikkansa ruokapöydistä. Eli ehkäpä esittelen ensi kerralla paikkakorttimme, jotka eivät olleet aivan perinteiset. ;)

tiistai 10. syyskuuta 2019

Hääkukat

Viimeksi kirjoittelin häidemme koristelusta. Kukat, jotka luonnollisesti ovat osa koristelua, ansaitsevat kuitenkin aivan oman tekstinsä. Kukat olivat meillä rahallisesti pihistyslistalla. Tähän vaikutti se, ettei meillä ollut sen kummempaa visiota, että haluamme juuri sitä tai tätä lajiketta pöytäkukkiin eikä minulla ollut kimpunkaan suhteen erityisiä toiveita värikkyyden lisäksi, mistä joitakin ideoita aiemmin esittelin. Tässä asiassa minuun iski myös pieni ekoahdistus, vaikkei meillä muuten mitkään ekohäät olleetkaan.

Kuva: Valo Films

Päädyimmekin siihen, että koristelu hoidetaan luonnonkukkien ja itse kasvatettujen kukkien yhdistelmällä. Olen kuvannut kasvatusprojektiani pähkähulluksi monessa kohtaa ja sitä se kyllä olikin johtuen erityisesti kahdesta tekijästä: Minulla ei ole juurikaan kokemusta kukkien kasvatukseesta ja lähinnä tapan huonekasveja. Lisäksi asumme kerrostalossa, joten kasvatus tapahtui parvekkeella. No, huonostihan siinä sitten kävikin. Parvekekukistamme häihin päätyi vain pieni kourallinen samettikukkia ja ketoneilikkaa, jotka sattuivat olemaan kukassa oikeaan aikaan. Nekin kuitenkin olivat surkean pieniä ja lyhyitä.


Pieni paniikki meinasi jossain vaiheessa iskeä, mutta onneksi apu oli lähellä. Viikkoa ennen häitä appivanhemmat kutsuivat meidät tutkimaan pihansa kukat ja kertomaan niistä mielipiteet. Osa oli pihaan istutettu meitä varten. Hääviikolla puhelimeeni ilmestyi Vantaan kukka-apu -niminen WhatsApp-ryhmä. Siihen kuuluivat kaksi omakotitalossa asuvaa ystävää, jotka laittelivat kuvia pihaltaan löytyvistä kukista. Niitä saisi kuulemma tulla hakemaan.

Kuva: Valo Films
Kuva: Valo Films





















Näistä kolmesta paikasta sekä tienpientareilta löytyikin sellainen kukkameri, että lopulta kukkia taisi olla liikaakin. Itse en ole ihan varma, koska T:n äiti otti vastuun kukka-asetelmista täysin. Annoin tämän vastuun hänelle ilomielin!

Kuva: Valo Films
Kuva: Valo Films





















Ja lopulta pöytien kukka-asetelmat olivat upeat! Paremmat kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ne olivat keskenään erilaisia, mutta se ei meitä haitannut lainkaan - päinvastoin. Kukat saivat myös paljon kehuja.

Kuva: Valo Films
Kuva: Valo Films





















Entäs kimppu sitten? Minullahan oli itse asiassa kolmekin vaihtoehtoa, joista sain itseäni miellyttävän kimpun valita. Mikä tahansa niistä olisi sopinut, mutta valitsin kimpun, joka koostui pääasiassa keltaisista liljoista. Se puhutteli minua valinnan hetkellä kaikkein eniten ja lisäksi ainoan kummityttöni nimi on Lilja. Mutta kuinkas moni muu on saanut hääaamuna kolme kimppuvaihtoehtoa? :)

Kuva: Valo Films
Kuva: Valo Films

Ainoa harmitus kimpun suhteen oli se, ettemme muistaneet kumpaankaan potrettikuvaukseen ottaa kimppua mukaan. Se ei minua tuolloin haitannut lainkaan, koska pidin kimppua minulle vähän turhana kukallisen hääpukuni vuoksi, mutta nyt jälkikäteen harmittaa, ettei ole yhtään kimpullista potrettia.

Kuva: Valo Films

Pieni kukkakauppareissu meidänkin häävalmisteluihimme kuului (tai bestman sen lopulta hoiti), sillä jo hääsuunnittelun alusta asti olin ollut ihastunut kelluviin gerberoihin. Niitä häissämme nähtiinkin lahja- ja buffetpöytiä koristamassa. Tämän homman jouduin jättämään äitini vastuulle, koska se oli pakko hoitaa vasta hääaamuna. Hyvältä näytti, vaikka vessakoripöydältä kukat olivatkin unohtuneet, kun en ehtinyt aamun kiiressä antaa kunnon ohjeita.

Kuva: Valo Films

Niin, ja nyt joku varmaan ihmettelee, että enkö esittele lainkaan vieheitä tai kaasojen kimppuja, rannekukkia tms. No en, koska niitä ei ollut. Emme pitäneet sellaisia tärkeinä, joten sellaisia ei tullut.

Kuva: Valo Films

Suosittelisinko luonnonkukkia tai itse kasvatettuja kukkia tai niiden yhdestelmää? Kyllä, jos sinulla on oma tai lainapiha, jossa kasvattaa useita eri lajeja eikä sinulle ole niin justiinsa, mitä kukkia koristeeksi tulee. Jos haluat juuri tiettyjä ruusuja tms., kannattaa pitäytyä kukkakaupan valikoimissa, koska ikinä ei voi olla sataprosenttisen varma, milloin mikäkin kasvi kukkii. Ja kannattaa ehkä perehtyä kukkien kasvatukseen hieman allekirjoittanutta enemmän...

Kuva: Valo Films

Haluan lopuksi vielä vinkata eteläpohjalaisesta Pienestä kukkafarmista, joka kasvattaa avomaalla leikkokukiksi tarkoitettuja kukkia. Jos tiedätte muita vastaavanlaisia suomalaisia kasvattajia, saa vinkata!

lauantai 7. syyskuuta 2019

Koristelut häissämme

Kaikki tekstin kuvat jälleen Valo Filmsin käsialaa.


Nyt kun olen esitellyt meidän ulkonäkömme sekä potrettikuvat, voimme siirtyä juhlatilamme koristeluun. Häidemme väriteema ei solahtanut aivan valtavirtaan ja veikkaampa, että kuvaillessani ideaani häidemme teemaväreistä blogin puolella, osa odotti kauhulla sirkus- tai sateenkaarihäitä. Myös itse vähän jännitin, sopivatko värit hyvin yhteen niin, ettei tunnelma ole levoton. Halusin, että kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja tasapainoinen. Mielestäni onnistuimme erinomaisesti.

Tämä Oona-kaason taiteilema kyltti
toivotti vieraamme ulkona tervetulleiksi.

Ei ilmeisesti ole ihan tavatonta, että koristeiden riittävyys ja yhteensopivuus alkaa epäilyttää ihan viime metreillä. Minäkin mietin hääviikolla, että eihän meillä lopulta ihan hirveästi niitä koristeita ole. Jäisikö juhlatila ihan kolkoksi?


Juhlapaikkamme Ravintola Keilaniemi koostui koristelun kannalta kolmesta eri tilasta. Isosta ja korkeasta aulasta, matalammasta ravintolaosasta sekä isosta terassista. Aulatilan näyttävimmät elementit olivat isot kattovanteet, jotka ripustettiin roikkumaan aulan yli kulkevasta sillasta. Vanteet olivat melkoinen käsityöprojekti, mutta kyllä se näpertäminen oli vaivan arvoista. Ne olivat upeat! Vanteita oli neljä: yksi isompi ja kolme pienempää. Kokoero johtui ihan inhimillisestä virheestä, kun T. osti ensin yhden vanteen kokeeksi ja muisti koon väärin ostaessaan lisävanteita.


Vanteet on tehty siis ihan hulahula-vanteista, joiden ympärille on kieputettu silkkinauhaa. Ison Omenan kirjaston laserleikkurilla vietin tuntikausia leikaten erivärisiä perhosia kahdessa koossa. Perhoset olin pujotellut ja solminut erimittaisiin siimoihin. Siimat tietysti sotkeutuivat jo säilytyksen aikana, kun niitä piti aina välillä korjata siivouksen tieltä sekä vähän lisää kuljetuksen aikana. Ihan kaikkea emme kovasta yrityksestä huolimatta saaneet selvitettyä, mutta ei se haitannut.

Juhlatilaa koristivat myös lähes identtiset
pehmoleluapinamme. Toinen on T:n, toinen
minun, molemmat lapsuudessa saatu.

Vihkimisen jälkeen upea vihkikaaremme siirrettiin aulatilaan vieraskirjamme viereen. Tämän kaaren sisällä vieraamme pystyivät ottamaan polaroid-kuvia. Vihkikaaremme oli toinen paljon työtä vaatinut, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen osa koristelua. Se kruunaa vihkikuvamme ihanasti ja toimi myöhemmin sisällä loistavasti valokuvataustana. Vihkikaaremme on tosiaan tehty liimaamalla silkkipaperikukkia (ohje täällä) pahvikehykseen, joka vihkimisen ajan oli kiinnitetty Keilaniemen omaan vähän perinteisempään rautakehikkoiseen vihkikaareen. Kurkkaa tekstini vihkimisestä, jos haluat nähdä enemmän kuvia vihkikaarestamme.


Aulaan katettiin myös buffetpöytä. Sen ja lahjapöytämme koristeina oli erikokoisia pyöreitä maljakoita, joissa kellui gerberoita. Nämä olivat ainoat ostetut kukat häihimme. Muista kukista kerronkin tarkemmin ensi kerralla.


Ravintolaosassa näkyvimmät koristeluelementit olivat värikkäät riisipaperipallot, joita roikkui katosta. Ne olimme tilanneet AliExpressiltä. Pallot tekivät juhlatilasta todella kivan näköisen! Niiden ripustaminenkaan ei ollut hankalaa sulhasen älyn ja Keilaniemen reikäisten kattopaneelien ansiosta.


Samaa väriteemaa jatkoivat myös servetit, jotka ostin Ison Omenan Juhlamaailmasta. Niiden lisäksi valtavaa koristemäärää ei pöytiin tarvittu. Upeat paikkamerkkimme vaativat oman tekstinsä, mutta niiden lisäksi pöydissä oli kukkia. Lisäksi päätimme vielä perjantaina levitellä kattovanteista jääneet paperiperhoset pöytiin. Tämä oli hyvä idea ja toi lisää yhtenäisyyttä aulan ja ravintolaosan koristeluun. Lisäksi perhoset pääsivät juhlan aikana koristamaan myös häävieraitamme, mikä oli mahtavaa!



Terassille emme suunnitelleet sen kummempaa koristusta vaan upea maisema sai olla oma koristeensa. Ravintolan ulkokukkaistutukset sopivat hyvin väreihimme ja lisäksi ulkopöytiin vietiin kukkia.


Juhlatilan koristelu onnistui mielestäni uskomattoman hyvin! Koristeita oli juuri sopivasti ja ne sopivat hyvin yhteen, vaikka lopullisesti kokonaisuutta pääsi hahmottamaan vasta perjantai-iltana. Koristelu vaati paljon töitä sekä meiltä että kaasoilta ja bestmaneilta, joten suurkiitokset vielä heille.

Aulassa pyöri myös isossa telkkarissa valokuvashow meistä.

Ensi kerralla asiaa monia kiinnostaneesta kukkienkasvatusprojektista...

P.S. Töiden puolesta on ollut aika raskas viikko. Koneen ääreen istahtaessani pohdin, jaksaisinko kirjoittaa mitään, mutta kun rupesin selailemaan hääkuvia, tuli taas innostunut, energinen ja onnellinen olo. Hääterapiaa... :D

maanantai 2. syyskuuta 2019

Potrettikuvaukset


Tiedossa melkoinen kuvatulva, jotka kaikki ovat Valo Filmsin käsialaa... Me emme halunneet tinkiä ensikohtaamisesta vasta vihkimisen yhteydessä. En kerta kaikkiaan ole lämmennyt first look -kuville, vaikka monelle tuo tilanne sopii varmasti erinomaisesti jännitystä purkamaan. Minusta olisi ollut äärimmäisen epäluontevaa hiipiä sulhaseni taakse ja asetella kättä olkapäälle tms. Tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että meidän pitäisi hääpäivästämme lohkaista aikaa kuvattavana olemiseen ja jättää vieraamme kaasojen ja bestmanien huomaan.


Kuvauspalaverissa päädyimme siihen, että otamme kuvia kahdessa kohdassa: heti vihkimisen jälkeen sekä illalla yhdeksän ja kymmenen välillä, jolloin on nk. kultainen hetki, ihanteellinen valo kuvia ajatellen.



Kaksi valokuvausta vähän etukäteen kauhistutti minua ajankäytön vuoksi, mutta T:n kekseliäisyyden avulla saimme kuin saimmekin otettua potrettikuvat naapuritontilla. T. kävi nimittäin häitä edeltävänä iltana bestmanien kanssa niittämässä pienen rannassa menevän polun, jota pitkin saattoi ohittaa naapuritontin erottavan aidan. Tällöin aikaa matkoihin ei kulunut. Polku oli kuitenkin hieman vaikeakulkuinen ja mahdollisesti märkä. Tämän vuoksi vaihdoin juhlapaikalta lähtiessämme jalkaani Hai-saappaat polkua kulkeakseni. Polulta tuli itse asiassa ihan hauskoja kuvia.




Vihkimisen jälkeinen kuvaushetki oli ihana! Olin etukäteen pelännyt, että emme osaa olla kuvattavina, mutta kävikin ilmi, että olemme luonnonlahjakkuuksia, ainakin kuvaajiemme mukaan. Häämmehän ikuistivat Valo Filmsin upeat Asta ja Ilona. Asta napsi valokuvia ja Ilona hoiti videokuvauksen. Asta ja Ilona antoivat vuorotellen ohjeita, miten meidän tulisi asettua, mutta oikeastaan pääasiassa vain tuijottelimme toisiamme silmiin. Tuore aviomiehenikin totesi, että tämähän on helppoa, sen kun vain nöpöilemme (termimme pusuttelulle, halimiselle ja muulle hellimiselle) normaalisti. Mieheni saikin kuvaajilta kehuja, että onpa ihanaa, kun on mies, jota ei tarvitse käskeä pussaamaan, hän kun teki sitä jatkuvasti.




Etukäteen mietin myös sitä, osaanko olla stressaamatta aikataulusta ja juhlissa mahdollisesti nälkäisinä odottavista vieraista. Osasin. Valokuvaushetki oli oikeastaan täydellinen pysäytys vihkimisen jälkeen. Saimme pysähtyä olemaan vain toisiamme varten (välillä kuvaajan ohjaamissa asennoissa) ja keskittymään siihen, mistä tuossa päivässä ylipäätään oli kyse: Me rakastamme toisiamme niin paljon, että haluamme viettää koko loppuelämämme yhdessä. Tämän ihmisen kanssa haluan jakaa kaikki tulevat ilot ja surut. Tuon kuvauksen suhteen en tekisi mitään toisin.




Illan kuvaus sen sijaan oli stressaavampi tilanne. Juhlat olivat juuri hyvässä vauhdissa. Meille tuli aika kiire ottaa potretteja ennen suunnitellut ryhmäkuvat ja ne otettiinkin melko hätiköidysti. Kuvaukseen lähtö vähän ärsytti ja olisi ehkä pitänyt vain todeta, että unohdetaan koko juttu. Tuntui kuitenkin siltä, että saattaisin katua tuota päätöstä.



Iltakuvat otimme Hanasaaressa. Paikka oli ihanan merellinen ja siellä oli kuvauksellisia kallioita ja puita. Siellä otetut kuvat ovat ihania! En siis kadu, että lähdimme kuvat ottamaan, mutta ehkä harkitsisin kaksien kuvien ottamista vielä tarkemmin ja pitäisin aikataulusta paremmin huolta. Hoidimme kuvauksen aika nopeasti, joten aikaa ei mennyt juurikaan eivätkä kaikki vieraamme edes huomanneet meidän poistuneen. Itselle tuo keikka kuitenkin katkaisi juhlintaa vähän hassusti.




Ilona ja Asta olivat yllätyksesi meille tuoneet mukanaan savupatruunat ja he kysyivät, haluaisimmeko kokeilla niitä osana potrettikuvia. Toki halusimme! Ne toivat aika kivasti väriä kuviin, mutta ensimmäisissä kuvauksissa tahrasivat vähän mekkoni helmaa, mikä harmitti hetkellisesti. Väri lähti kyllä hyvin pois pesussa. Iltakuvauksissa taas heiluttelimme patruunoita päämme yläpuolella, jolloin sieltä lennähti jokin kekäle T:n vuokrapuvun hartialle jättäen siihen tarhran. Ilmeisesti tuokin haitta lähti kuitenkin pesussa pois, sillä vuokrausfirma ei ole lähettänyt laskua perään, vaikka T. toki kirjoitti sinne viestin asiasta. En siis ehkä ihan täysin rinnoin voi suositella patruunoita, vaikka ovathan nämä kuvat aika hauskoja.




Olin varautunut henkisesti siihen, etten välttämättä ole aivan tyytyväinen kroppaani hääkuvissa - olenhan lihonut viime vuosien aikana melkoisesti ja jo sitä ennen olin tukevassa kunnossa. Siihen taas en ollut varautunut, että olisin tyytymätön kasvoihini. Näin kuitenkin kävi. Monissa potreteissa, jotka muuten ovat kauniita, on minulla kasvoillani ihan kummallinen ilme. Hymyni näyttää paikoin aika kamalalta. Eikä tämä ole vain minun mielipiteeni vaan myös T. totesi minun näyttävän kummalliselta. Luulen itse asiassa, että lihominen on viimein alkanut näkyä salakavalasti myös naamassa ja levenneet posket tekevät hymystä vieraan näköisen. Motivaatiota laihdutukseen...? En siis missään nimessä tarkoita, etteivät pyöreät kasvot voisi olla kauniit tms., mutta kun omat kasvot näyttävät vierailta, herättää se väkisin epämiellyttäviä tunteita. Varmaan jonkun muun mielestä nuokin kuvat ovat ihan onnistuneita. Ongelma oli tosiaan minussa itsessäni; meikkini ja kuvaajathan onnistuivat työssään erinomaisesti.

Tässä esimerkki ei niin
onnistuneesta ilmeestä.

Suosittelen kuitenkin muita vähän treenaamaan hymyilyä ja muita ilmeitä vaikka ihan kameran kanssa (ja ei vain kännykän vääristävien selfieiden muodossa). Onneksi joukosta löytyy myös kuvia, joihin olen oikein tyytyväinen. :) Ja kroppa ei haittaa minua kuvissa lainkaan niin paljon kuin oletin. Se taas johtunee minulle täydellisesti sopineesta puvusta.


Kuvauspaikalla oli sopivasti fresbeegolf-koreja,
joten saimme mukaan myös T:n harrastuksen.