Minä + hän = me, osa 2: Ensiaskeleita

Tarinamme ensimmäisen osan voit lukea täältä.

Ensimmäisillä treffeillämme lokakuisena maanantaina sovimme menevämme johonkin kahville tms. Sovimme tapaamisen Helsingin rautatieasemalle. Minua vähän meinasi jännittää, sillä en ollut mikään kokenut treffeillä kävijä. Viimeisestä äidinkielen tunnista koulussa ei meinannut tulla mitään. Lisäksi oli pieni huoli: Toivottavasti tunnistan treffikumppanini. Emme todellakaan olleet kumpikaan olleet missään örvellyskännissä tapaamisiltanamme, mutta silti oli epävarma olo. Huoli oli onneksi turha, ja tunnistin heti minua kohti tulevan nuoren miehen.

Meillä oli pieniä hankaluuksia treffipaikan löytämiseksi. Minulla, omillani asuvalla lukiolaisella ja vasta pari vuotta aiemmin Helsinkiin muuttaneella, ei ollut juurikaan kokemusta Helsingin (ylihinnoitellusta) kahvilatarjonnasta. Toisaalta myöskään vantaalainen kavaljeerini ei tuntenut paikkoja. Vaeltelimme jonkin aikaa hieman vaivaantuneena ympäriinsä, kunnes päädyimme kaikista paikoista Amos Anderssonin taidemuseon kahvilaan. Siellä totesimme, ettei meistä edes kumpikaan juo kahvia. Taisimme ottaa kaakaot.

Juttu luisti ja ihastuin. Ja siitä se sitten lähti. Ensimmäiset pari kuukautta suhteestamme koostui suurelta osin tekstiviesteistä T:n armeijakomennuksen vuoksi. Onneksi jo vuodenvaihteessa lyhyt inttileskeyteni päättyi. Uskon, että välimatka teki myös hyvää suhteemme alulle. Emme päässeet kyllästymään toisiimme alun huumassa, vaan jouduimme tutustumaan etäältä.

T:n kanssa olo oli helppoa. Tunsin, ettei minun tarvinnut esittää mitään. Yhteistä puhuttavaa riitti, vaikka olimme (ja olemme) aika erilaisia. Pitkään vietimme aikaa pääasiassa kaksistaan, joskin silloinen kämppäkaverini, nykyinen läheinen ystäväni joutui kyllä meitä katselemaan varmaan liikaakin. Tapasin T:n kavereita ensimmäisen kerran vasta joskus keväällä, kun menimme yhdessä pelaamaan koripalloa. Jostakin syystä minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, milloin T. tapasi minun ystäviäni kämppikseni lisäksi.

Vanhempien tapaamisen suhteen T. heitettiin suoriltaan altaan syvään päähän räpiköimään. Hän nimittäin tapasi vanhempani minun ylioppilasjuhlissani, koulumme lakitustilaisuudessa. Minä olin jossakin valmistautumassa omaan osuuteeni ja lähetin T:n etsimään perheeni sillä ohjeistuksella, että äitini muistuttaa minua hyvin paljon. Ohjeiden avulla oikea seurue oli löytynyt, ja kaikki sujui hyvin.

Minä tapasin T:n vanhemmat vähän perinteisemmin, kun kesällä menimme heille syömään. Molemmat vanhemmat ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä lastensa valintaan jo alusta asti. Kihlautumisestamme ilmoittaessamme kuului molemmilta äideiltä suurin piirtein sama kommentti: "Vihdoin!"

Jottei hommasta tulisi liian vakavaa

Tällainen tuli vastaan tänään Facebookissa, joten pakkohan se oli tänne laittaa:

Kuvankaappaus Bored Panda -sivustolta

Tästä pääset lukemaan koko uutisen.

Valitettavasti tällainen palvelu on saatavilla tällä hetkellä vasta Pohjois-Amerikassa (missäpä muualla). Olisikohan tuosta mahdollista kehittää jotain Suomi-versiota esim. poroilla?

Minä + hän = me, osa 1: Tapaaminen

Minulla ja sulhasellani T:llä on yhteistä taivalta takana jo yli kymmenen vuotta. Eli mikään nuoripari tässä ei ole menossa hetken mielijohteesta naimisiin. Kaikki suhteemme merkittävät askeleet on otettu harkiten ja hitaalla aikataululla (ehkä lukuun ottamatta ensimmäistä yhteistä yötä, kröhm). Olen tästä erittäin iloinen, sillä voin sanoa olevani täysin varma siitä, että olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Tiedän myös hänen olevan samalla linjalla. Vaikka toki meillä välillä vitsaillaan, että eihän tästä nyt enää mihinkään voi vaihtamaan ruveta: tähän on tyydyttävä.

Tapasimme vuoden 2006 lokakuussa, jolloin minä olin 18-vuotias ja T. 20. Tuosta tapaamisesta laskemme myös vuosipäivämme, sillä varsinaista "alatko oleen mun kaa?" -keskustelua ei missään vaiheessa käyty. Tapasimme romanttisesti baarin tanssilattialla. Olen sitä mieltä, että jonkin kohtalon tai muun suuremman tekijän on täytynyt pistää sormensa peliin, että tuo kohtaaminen oli mahdollinen. Minä olin juhlimassa kaverini synttäreitä, T. viettämässä vapaaviikonloppua armeijasta kavereiden kanssa. Minun porukallani oli tarkoitus mennä aivan toiseen baariin, mutta valtava jono ajoi meidät Heartbreakers-nimiseen(!) baariin, Helsingin Kaivopihalle. Jälkikäteen T. kertoi, että heidän porukkansa kohtalo oli ollut aivan sama. Päädyimme siis sattumalta samaan paikkaan, jossa kummankaan ei pitänyt alun perin olla.

Me jammailimme kavereiden kanssa melko tyhjän baarin lattialla. Itä-Suomesta kotoisin oleva ystäväni bongasi lattian reunalta poikaporukan (miehiksi heitä ei vielä tuossa vaiheessa voi tituleerata). Reteään tyyliinsä hän meni tokaisemaan pojille jotakin tämän suuntaista: "Oottako te tulleet tänne istumaan? Nyt tanssimaan sieltä!" No, pojathan tulivat. Ja jossakin vaiheessa tanssipiiristä lähempään kontaktiin kanssani päätyi siilitukkainen miehentekele, jonka pituus ei huidellut liian korkealla oman alle 160-senttisen varteni yläpuolella.

Tanssi jatkui valomerkkiin saakka. Lähdimme baarista yhtä matkaa Rautatieasemalle, ja juttu luisti koko matkan hyvin. Opin kavaljeerini opiskelevan Teknillisessä korkeakoulussa (joskin hänen piti selventää minulle lyhenne TKK), mutta olevan sillä hetkellä armeijan palveluksessa. T. olisi kovasti halunnut minut kotiinsa mukaan, mutta onneksi pidin pääni ja suuntasin kotiini. Mistä sitä tietää, mihin tämä juttu olisi muuten vienyt... Numeroni sentään annoin.

Kotona nukkumaan mennessäni sain ihanan viestin, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kaveriin kannattaa tutustua paremminkin. Viestittelimme vielä seuraavana päivänä ja sovimme seuraavalle päivälle, maanantaille kahvittelutreffit ennen kuin T:n piti palata varuskuntaan. Niistä lisää toisessa osassa...

Kuka kirjoittaa?

Tässäpä pieni esittelyteksti minusta, jotta tiedätte, millainen tyyppi täällä hääsuunnittelusta kertoo:

Olen siis Iira, ensi vuonna kolmenkympin rajapyykkiä kolkutteleva nainen. Syntyperältäni olen turkulainen, joskin pohjoispohjanmaalainen veri virtaa molempien vanhempien peruna vahvasti, ja onpa siellä suunnalla tullut lapsuudessa viisi vuotta asuttuakin. Vähätkin Turun murteen rippeet puheestani ovat karsineet pääkaupunkiseudulla asutut vuodet, joita ensi syksynä tulee täyteen kolmetoista. Viimeiset kolme vuotta olemme puolisoni kanssa asuneet omistuskolmiossamme Espoossa.

Ammatiltani olen luokanopettaja. Valmistuin reilut pari vuotta sitten Helsingin yliopistosta, mutta en ole vielä vakiintunut yhteen työpaikkaan. Osittain ammatillista vakiintumista häiritsee kaukokaipuu, joka vie milloin minnekin. Tällä hetkellä olemme puolisoni kanssa kiertelemässä Meksikoa ja Väli-Amerikan maita. Kolmen kuukauden reissusta takana on kaksi. Ensi syksynä aloitan ekaluokan opena koulussa, jossa olen työskennellyt aiemmin ja jossa viihdyn hyvin. Voi siis olla, että tiedossa on ammatillista vakiintumista, ja reissut täytyy jatkossa suunnitella koulujen loma-aikojen puitteissa.

Suhtaudun asioihin pääsääntöisesti positiivisesti. Olen sitä tyyppiä, joka on yleensä hyvällä tuulella, mutta kun se huono päivä iskee, sen kyllä huomaa. Olen monista asioista pikkutarkka, mutta aivan viimeisen päälle perfektionistiksi en itseäni tituleeraisi. Olen kokeilun- mutta myös mukavuudenhaluinen. Olen siis valmis tutustumaan uusiin juttuihin, paikkoihin ja ihmisiin, mutta toisaalta välillä laiskuus vie voiton. Rakastan kirkkaita värejä, ja minut näkeekin yleensä pukeutuneena oranssiin tai keltaiseen.

Harrastuksiini kuuluu erilainen liikunta, hieman vaihtelevalla aktiivisuudella: Välillä käyn salilla ja erilaisissa jumpissa, välillä treenaamme puolison kanssa ju-jutsua, välillä käyn lenkillä ja uimassa. Välillä liikunta rajoittuu jätskilusikan nosteluun... Harrastuksiini voisikin melkein listata laihduttamisen, sillä valitettavan usein joudun tsemppaamaan ruokailu- ja liikuntatapojen suhteen, kun vaa'an lukemista alkaa muodostua nousevaa käyrää. Koska olisi kiva näyttää hääpuvussa kauniilta, tulee blogissani jonkin verran näkymään myös painonhallintaan liittyviä tekstejä. Skippaa, jos ei kiinnosta. ;)

Harrastan myös vaihtelevasti erilaisia käsitöitä: ompelen, neulon, askartelen. Tämä tulee näkymään varmasti myös häissämme, sillä tykkään tehdä kaikenlaista piperrystä, ja sillä tavoin säästyy varmasti vähän rahaakin. Musiikki on lähellä sydäntäni. Olen oikeastaan aina harrastanut laulamista; nykyään lähinnä omaksi iloksi kotona, välillä karaokessa ja jopa muutamien kavereiden häissä. Alkavan kesän projektina minulla on opetella säestämään kunnolla laulua pianolla. Taito kun on äärimmäisen hyödyllinen myös työni kannalta.

Blogina tämä ei ole ensimmäiseni. Olen pitänyt painonpudotukseen keskittyneitä blogeja pariinkin kertaan, mutta ne vähän tuppaavat jäämään, kun motivaatio hiipuu. Olemme myös puolisoni kanssa kirjoitelleet blogeja pidemmiltä reissuiltamme perheen, ystävien ja tuttujen iloksi. Hääblogissani tulen keskittymään pääasiassa häiden valmisteluun omasta näkökulmastani, mutta saa nähdä, miten yleiseksi tekstit rönsyilevät.

Ja nyt joku ajattelee, että tämä on nyt taas niitä Minun hääni -morsiamia, jotka unohtavat sulhasen kokonaan. Pelko pois! Kirjoittelen oman tekstin meistä.

Aloitus

Tervetuloa lukemaan hääblogiani! Olen tässä muutaman viime päivän aikana puhaltanut häähulluuden täyteen liekkiin. Sain viimein sulhaseltani (johon tässä blogissa viittaan etunimen ensimmäisellä kirjaimella T) vastauksen siihen, milloin häät pidetään. Itse olin ajatellut, että kesä 2019 olisi sopiva ajankohta. Siihen on vielä reilut pari vuotta aikaa, joten kiirettä tilavarausten ym. suhteen ei vielä pitäisi olla. Toisaalta häihin ei ole liian pitkä aika, eli en vielä ehdi rupsahtaa kovin pahasti (ensi vuonna 30v). Tämä kuulosti myös sulhon korvaan hyvältä idealta, joskin hän totesi, että jos aion kovasti rupsahtaa, pitää naima-aikeita vielä miettiä. ;)

Niinpä siis olen ehtinyt viimeisten parin päivän aikana lueskella muutamaa hääblogia (lisälukemista saa vinkata), kartuttaa Pinterestin hääkansiotani, liittyä Facebookin Häät 2019 -ryhmään, kartoittaa pääkaupunkiseudun juhlapaikkatarjontaa ja perustaa blogin. Tähän väliin voisin huomauttaa, että lomailen tällä hetkellä pitkän kaavan mukaan Meksikossa, joten aikaa riittää.

Kirjoittelen myöhemmin itsestäni lisää, mutta näin saatteeksi voisin todeta, että hurahdan asioihin helposti, ja olen pahimman luokan suunnittelija, joskin toteutus jää ajoittain puolitiehen. Toivottavasti niin ei käy häiden suhteen! Tarkoituksenani olisi siis avata sitä, miten meidän hääsuunnittelu etenee. Kuten alaotsikkoonkin kirjoitin, emme ole pitämässä aivan perinteisiä häitä, mutta mitään superradikaaliakaan ei välttämättä ole luvassa. Tai no, mikä kenellekin on radikaalia?

Toivon, että teksteistäni on apua ja vertaistukea muille naimisiin aikoville. Kommentoi, kysele ja kyseenalaista rohkeasti!

Kuvankaappaus Pinterest-kansiostani