perjantai 28. huhtikuuta 2017

Minä + hän = me, osa 1: Tapaaminen

Minulla ja sulhasellani T:llä on yhteistä taivalta takana jo yli kymmenen vuotta. Eli mikään nuoripari tässä ei ole menossa hetken mielijohteesta naimisiin. Kaikki suhteemme merkittävät askeleet on otettu harkiten ja hitaalla aikataululla (ehkä lukuun ottamatta ensimmäistä yhteistä yötä, kröhm). Olen tästä erittäin iloinen, sillä voin sanoa olevani täysin varma siitä, että olen menossa naimisiin elämäni miehen kanssa. Tiedän myös hänen olevan samalla linjalla. Vaikka toki meillä välillä vitsaillaan, että eihän tästä nyt enää mihinkään voi vaihtamaan ruveta: tähän on tyydyttävä.

Tapasimme vuoden 2006 lokakuussa, jolloin minä olin 18-vuotias ja T. 20. Tuosta tapaamisesta laskemme myös vuosipäivämme, sillä varsinaista "alatko oleen mun kaa?" -keskustelua ei missään vaiheessa käyty. Tapasimme romanttisesti baarin tanssilattialla. Olen sitä mieltä, että jonkin kohtalon tai muun suuremman tekijän on täytynyt pistää sormensa peliin, että tuo kohtaaminen oli mahdollinen. Minä olin juhlimassa kaverini synttäreitä, T. viettämässä vapaaviikonloppua armeijasta kavereiden kanssa. Minun porukallani oli tarkoitus mennä aivan toiseen baariin, mutta valtava jono ajoi meidät Heartbreakers-nimiseen(!) baariin, Helsingin Kaivopihalle. Jälkikäteen T. kertoi, että heidän porukkansa kohtalo oli ollut aivan sama. Päädyimme siis sattumalta samaan paikkaan, jossa kummankaan ei pitänyt alun perin olla.

Me jammailimme kavereiden kanssa melko tyhjän baarin lattialla. Itä-Suomesta kotoisin oleva ystäväni bongasi lattian reunalta poikaporukan (miehiksi heitä ei vielä tuossa vaiheessa voi tituleerata). Reteään tyyliinsä hän meni tokaisemaan pojille jotakin tämän suuntaista: "Oottako te tulleet tänne istumaan? Nyt tanssimaan sieltä!" No, pojathan tulivat. Ja jossakin vaiheessa tanssipiiristä lähempään kontaktiin kanssani päätyi siilitukkainen miehentekele, jonka pituus ei huidellut liian korkealla oman alle 160-senttisen varteni yläpuolella.

Tanssi jatkui valomerkkiin saakka. Lähdimme baarista yhtä matkaa Rautatieasemalle, ja juttu luisti koko matkan hyvin. Opin kavaljeerini opiskelevan Teknillisessä korkeakoulussa (joskin hänen piti selventää minulle lyhenne TKK), mutta olevan sillä hetkellä armeijan palveluksessa. T. olisi kovasti halunnut minut kotiinsa mukaan, mutta onneksi pidin pääni ja suuntasin kotiini. Mistä sitä tietää, mihin tämä juttu olisi muuten vienyt... Numeroni sentään annoin.

Kotona nukkumaan mennessäni sain ihanan viestin, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kaveriin kannattaa tutustua paremminkin. Viestittelimme vielä seuraavana päivänä ja sovimme seuraavalle päivälle, maanantaille kahvittelutreffit ennen kuin T:n piti palata varuskuntaan. Niistä lisää toisessa osassa...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti