Tiedossa melkoinen kuvatulva, jotka kaikki ovat
Valo Filmsin käsialaa... Me emme halunneet tinkiä ensikohtaamisesta vasta vihkimisen yhteydessä. En kerta kaikkiaan ole lämmennyt first look -kuville, vaikka monelle tuo tilanne sopii varmasti erinomaisesti jännitystä purkamaan. Minusta olisi ollut äärimmäisen epäluontevaa hiipiä sulhaseni taakse ja asetella kättä olkapäälle tms. Tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että meidän pitäisi hääpäivästämme lohkaista aikaa kuvattavana olemiseen ja jättää vieraamme kaasojen ja bestmanien huomaan.
Kuvauspalaverissa päädyimme siihen, että otamme kuvia kahdessa kohdassa: heti vihkimisen jälkeen sekä illalla yhdeksän ja kymmenen välillä, jolloin on nk. kultainen hetki, ihanteellinen valo kuvia ajatellen.
Kaksi valokuvausta vähän etukäteen kauhistutti minua ajankäytön vuoksi, mutta T:n kekseliäisyyden avulla saimme kuin saimmekin otettua potrettikuvat naapuritontilla. T. kävi nimittäin häitä edeltävänä iltana bestmanien kanssa niittämässä pienen rannassa menevän polun, jota pitkin saattoi ohittaa naapuritontin erottavan aidan. Tällöin aikaa matkoihin ei kulunut. Polku oli kuitenkin hieman vaikeakulkuinen ja mahdollisesti märkä. Tämän vuoksi vaihdoin juhlapaikalta lähtiessämme jalkaani Hai-saappaat polkua kulkeakseni. Polulta tuli itse asiassa ihan hauskoja kuvia.
Vihkimisen jälkeinen kuvaushetki oli ihana! Olin etukäteen pelännyt, että emme osaa olla kuvattavina, mutta kävikin ilmi, että olemme luonnonlahjakkuuksia, ainakin kuvaajiemme mukaan. Häämmehän ikuistivat
Valo Filmsin upeat Asta ja Ilona. Asta napsi valokuvia ja Ilona hoiti videokuvauksen. Asta ja Ilona antoivat vuorotellen ohjeita, miten meidän tulisi asettua, mutta oikeastaan pääasiassa vain tuijottelimme toisiamme silmiin. Tuore aviomiehenikin totesi, että tämähän on helppoa, sen kun vain nöpöilemme (termimme pusuttelulle, halimiselle ja muulle hellimiselle) normaalisti. Mieheni saikin kuvaajilta kehuja, että onpa ihanaa, kun on mies, jota ei tarvitse käskeä pussaamaan, hän kun teki sitä jatkuvasti.
Etukäteen mietin myös sitä, osaanko olla stressaamatta aikataulusta ja juhlissa mahdollisesti nälkäisinä odottavista vieraista. Osasin. Valokuvaushetki oli oikeastaan täydellinen pysäytys vihkimisen jälkeen. Saimme pysähtyä olemaan vain toisiamme varten (välillä kuvaajan ohjaamissa asennoissa) ja keskittymään siihen, mistä tuossa päivässä ylipäätään oli kyse: Me rakastamme toisiamme niin paljon, että haluamme viettää koko loppuelämämme yhdessä. Tämän ihmisen kanssa haluan jakaa kaikki tulevat ilot ja surut. Tuon kuvauksen suhteen en tekisi mitään toisin.
Illan kuvaus sen sijaan oli stressaavampi tilanne. Juhlat olivat juuri hyvässä vauhdissa. Meille tuli aika kiire ottaa potretteja ennen suunnitellut ryhmäkuvat ja ne otettiinkin melko hätiköidysti. Kuvaukseen lähtö vähän ärsytti ja olisi ehkä pitänyt vain todeta, että unohdetaan koko juttu. Tuntui kuitenkin siltä, että saattaisin katua tuota päätöstä.
Iltakuvat otimme Hanasaaressa. Paikka oli ihanan merellinen ja siellä oli kuvauksellisia kallioita ja puita. Siellä otetut kuvat ovat ihania! En siis kadu, että lähdimme kuvat ottamaan, mutta ehkä harkitsisin kaksien kuvien ottamista vielä tarkemmin ja pitäisin aikataulusta paremmin huolta. Hoidimme kuvauksen aika nopeasti, joten aikaa ei mennyt juurikaan eivätkä kaikki vieraamme edes huomanneet meidän poistuneen. Itselle tuo keikka kuitenkin katkaisi juhlintaa vähän hassusti.
Ilona ja Asta olivat yllätyksesi meille tuoneet mukanaan savupatruunat ja he kysyivät, haluaisimmeko kokeilla niitä osana potrettikuvia. Toki halusimme! Ne toivat aika kivasti väriä kuviin, mutta ensimmäisissä kuvauksissa tahrasivat vähän mekkoni helmaa, mikä harmitti hetkellisesti. Väri lähti kyllä hyvin pois pesussa. Iltakuvauksissa taas heiluttelimme patruunoita päämme yläpuolella, jolloin sieltä lennähti jokin kekäle T:n vuokrapuvun hartialle jättäen siihen tarhran. Ilmeisesti tuokin haitta lähti kuitenkin pesussa pois, sillä vuokrausfirma ei ole lähettänyt laskua perään, vaikka T. toki kirjoitti sinne viestin asiasta. En siis ehkä ihan täysin rinnoin voi suositella patruunoita, vaikka ovathan nämä kuvat aika hauskoja.
Olin varautunut henkisesti siihen, etten välttämättä ole aivan tyytyväinen kroppaani hääkuvissa - olenhan lihonut viime vuosien aikana melkoisesti ja jo sitä ennen olin tukevassa kunnossa. Siihen taas en ollut varautunut, että olisin tyytymätön kasvoihini. Näin kuitenkin kävi. Monissa potreteissa, jotka muuten ovat kauniita, on minulla kasvoillani ihan kummallinen ilme. Hymyni näyttää paikoin aika kamalalta. Eikä tämä ole vain minun mielipiteeni vaan myös T. totesi minun näyttävän kummalliselta. Luulen itse asiassa, että lihominen on viimein alkanut näkyä salakavalasti myös naamassa ja levenneet posket tekevät hymystä vieraan näköisen. Motivaatiota laihdutukseen...? En siis missään nimessä tarkoita, etteivät pyöreät kasvot voisi olla kauniit tms., mutta kun omat kasvot näyttävät vierailta, herättää se väkisin epämiellyttäviä tunteita. Varmaan jonkun muun mielestä nuokin kuvat ovat ihan onnistuneita. Ongelma oli tosiaan minussa itsessäni; meikkini ja kuvaajathan onnistuivat työssään erinomaisesti.
 |
Tässä esimerkki ei niin
onnistuneesta ilmeestä. |
Suosittelen kuitenkin muita vähän treenaamaan hymyilyä ja muita ilmeitä vaikka ihan kameran kanssa (ja ei vain kännykän vääristävien selfieiden muodossa). Onneksi joukosta löytyy myös kuvia, joihin olen oikein tyytyväinen. :) Ja kroppa ei haittaa minua kuvissa lainkaan niin paljon kuin oletin. Se taas johtunee minulle täydellisesti sopineesta puvusta.
 |
Kuvauspaikalla oli sopivasti fresbeegolf-koreja,
joten saimme mukaan myös T:n harrastuksen. |
